Antiikki

Antiikilla tarkoitaan aikakautta varsinkin Kreikkalaisessa ja Roomalaisessa kulttuureissa 800 eaa. - 500 jaa. Antiikki oli näiden kulttuurien suuruuden aikaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä sillä sen katsotaan olevan länsimaisen sivistyksen alkulähde. Monet keksinnöt, tavat ja tyylit ovat antiikin ajoilta. Myös esimerkiksi käyttämämme latinalaiset aakkoset ovat tältä ajalta

Antiikin ajoilta on peräisin epiikka eli kertomakirjallisuus, draama eli näytelmäkirjallisuus sekä lyriikka eli runous.
Epiikkaa on esimerkiksi Kreikkalaisen kirjallisuuden vanhimmat säilyneet teokset Homeroksen Ilias ja Odysseia. Tarkemmin nämä teokset ovat kertovaa runoutta. Ne on kirjoitettu heksametriin eli kuusimittaan.

Antiikin mytologia eli jumalatarusto on olennainen osa eepoksia, sillä eepokset olivat jo antiikin aikana pääasiallisin tietolähde Olympoksen jumalista. Homeroksen jälkeen myytit olivat enemmän traagisia eli murhenäytelmiä. Jumalat olivat hyvin ihmismäisiä, myös huonojen puolien osalta.

Antiikin tragediat ovat vielä nykyäänkin suosittuja; niistä tehdään edelleen uusia sovituksia.
Kolme tunnetuinta antiikin tragediakirjailijaa ovat Aiskhylos, Euripides ja Sofokles.

Tragedian vastaksi antiikin Kreikassa kehitettiin komedia eli huvinäytelmä. Tunnetuin antiikin komediakirjoittaja on Aristofanes. Hyvä tunnuspiirre on Aristofaneen käyttämät kaksimieliset vitsit.

Antiikin Kreikan filosofi Aristoteles kirjoitti ensimmäisenä runousopin. Siinä käytetään enimmäkseen tragediaa. Aristoteleen mukaan kirjallisuus jäljittelee todellisuutta. Kirjailija voi kuitenkin tulkita ihmistä huonompaan (komedia) tai parempaan (tragedia) suuntaan. Tragedian tarkoituksena on saada katsoja ensin tuntemaan pelkoa ja sääliä ja sitten vapautumaan niistä taide-elämyksen avulla. Tätä tunnetta Aristoteles kuvaa sanalla katharsis.

Teatteri (kreik. theatron) merkitsi alun perin katselupaikkaa. Alunperin esiinnyttiin Dionysoksen eli hedelmällisyyden jumalan kunniaksi ja esitystä katsottiin luonnon rinteeltä. Katsomot ja teatterirakennukset kehittyivät vähitellen. Kreikkalaisiin näytelmiin kuului kuoro jolle kehittyi oma paikka, orkhestra, katsomon ja näyttämön väliin. Roomalaisten ja kreikkalaisten teatterirakennukset olivat melkok samanlaisia. Roomalaiset eivät kuitenkaan käyttäneet kuoroa, joten kuoron tila vapautui myös katsomoksi. Antiikin ajan näytelmissä käytettiin naamioita sillä se antoi näyttelijälle mahdollisuuden esittää monta roolia. Näyttelijät olivat miehiä eikä heitä ollut kovin montaa. Kreikkalaiset näytelmät ovat roomalaisia tunnetumpia, mutta roomalaisista näytelmäkirjailijoista on hyvä tuntea Seneca ja senecalainen tragedia.

Antiikin aikaan runouden ja musiikin liitto oli kiinteä. Termi lyriikka tulee kreikan kielen lyyraa tarkoittavasta sanasta. Runoutta säestettiin, ja runoja tehtiin erilaisia rituaaleja ja juhlia varten. Tunnetuin antiikin runoilija on Sapfo. Merkittävin lyyrinen runoilija on kuitenkin Pindaros.

Rooman kirjallisuus on paremmin säilynyt kuin antiikin Kreikan kirjallisuus. Esimerkiksi Vergiliuksen tuotanto on säilynyt kokonaan. Hänen pääteoksensa on Aeneis-runoelma ja sitä voidaan pitää Rooman kansalliseepoksena sekä eurooppalaisena klassikkona. Vergilius esiintyy myös Danten Jumalaisessa Näytelmässä. Vergiliuksen lisäksi roomalaisista runoilijoista tulisi muistaa Horatius sekä Ovidius. Ovidiuksen ansiosta antiikin tarusto on jäänyt jälkipolville eläväisessä muodossa.

Lähteet:
Särmä Suomen kieli ja kirjallisuus (2013)
www.wikipedia.fi/antiikki